Ostin kaverilta jo muutama viikko sitten dopplerin ja voin kyllä sanoa, että itselleni ja mielenrauhalleni tuo laite on ollut pelastus! Vähäoireisina aikoina on niin kovin epäuskoinen olo raskauden suhteen, että hulluksi tulisin, jos ultraa joutuisin odottelemaan. Ja miten paljon helpompi toiseen ultraankin oli mennä, kun pari päivää aiemmin olin kuullut sydänäänet.
Tuota ultriin menemiseen liittyvää paniikkia on vaikea kuvailla. Raskaudesta ei tosiaan tiedä vielä monikaan ihminen, mutta yksi kaveri aina ennen ultria hehkuttaa, että enää muutama päivä, niin pääset katsomaan vauvaa! Itse kun en vaan osaa ajatella asiaa noin. Ultrat ovat aina ennen olleet minulle toimenpiteitä, joista seuraa vaan epätoivoa ja tuskaa. Eipä siitä pelosta ole eroon päässyt, vaikka nyt jo kahdesti olen saanut hyviä uutisia. Ne sekunnit, kun lääkäri aloittaa ultrauksen eikä vielä sano mitään, ovat maailman pisimpiä.
Mutta sydänäänistä, ensimmäisen kerran kuulin sydänäänet jo rv 8+0. Silloin ne kuuluivat vaimeina ja vain hetken aikaa, joten ajattelin vain kuvitelleeni koko asian. Olihan se nyt tosi aikaista. Mutta muutaman päivän kuluttua kuulin äänet uudelleen, eikä niistä kyllä voinut erehtyä. Sydänäänien kuunteluunkin liittyy aika ristiriitaisia tunteita. Joka kerta pelottaa, että jos ne eivät tällä kerrralla löydykään. Toisinaan niitä joutuu jonkin aikaa etsimään, mutta onneksi ne ovat joka kerralla lopulta löytyneet. Siinä vaiheessa helpotuksen määrä on aivan valtaisa. Mieskin on ihan innoissaan sydänäänistä. Niiden kuuntelu on tehnyt tästä kaikesta miehellekin jotenkin paljon konkreettisempaa.
Minullekin on jäänyt ultrasta ikävä mielleyhtymä. Vaikkakin takana on nyt onnistuneita ultria neljä kappaletta (meneillään olevan raskauden osalta). Silti silmät ovat aina kiinni enkä vilkaisekaan monitoria ennen kuin sanotaan kaiken olevan hyvin.
VastaaPoistaMyös minulla on ollut doppleri mieltä rauhoittamassa, vaikka nyt vauvan potkut tuntiessani, en doppleria enää usein käytäkään. Paitsi hiljaisempina päivinä:) Jotkut alussa kyselivät, että eikö sen käyttö enemmänkin stressaa, mutta itse en kokenut sitä ikinä niin. En tosin tiedä, miten olisin reagoinut jos en joku kerta olisi saanut ääniä kuulumaankaan. Varmaan saanut slaagin. Mies hieman hermoili välillä kun äänien löytyminen kesti ja kesti. Kerran hän taisi sanoakin, että hän pelkää ettei niitä joku kerta kuulukaan. Itsellä kuitenkin oli "tunne", että ne löytyvät ja niin ne aina löytyivätkin. Ja voi sitä hymyä, myös miehellä:)
Joten kyllä minä ainakin suosittelen dopplerin käyttöä, ainakin juuri meidän kaltaisten, menetyksiä kohdanneiden, odottajien kohdalla. Eihän se doppleri tietenkään estä etteikö mitään pahaa voisi tapahtua, mutta itsekin juuri kun olin niin vähäoireinen, sain rauhoitettua mieltäni kun kuulin, että kyllä siellä joku majailee. Nyt rv 27+ minulla on edelleen doppleri ja jos vauvalla on hiljaisempi päivä, kuuntelen dopplerilla sydänääniä ja kuulupa sillä potkut/liikehdinnätkin, joita en välttämättä tunne edessä olevan istukan takia.
Onnellista odotusta sinulle!
Kiitos :)
PoistaOlen sitä kovasti ihmetellyt, kun kovin monille doppler-asia tuntuu olevan oikein punainen vaate. Varsinkin tiettyjä keskustelupalstoja lukiessa tulee tunne, että dopplerin käyttö on suurinpiirtein rikos. Nuo kommentit ovat kyllä aina niiltä, joilla ei raskauden kulussa ole ollut ikinä mitään ongelmia. Taitaa vaan olla kummin päin tahansa toisen saappaisiin asettuminen välillä vaikeaa.
Olisihan se tietysti ihanaa, jos voisi olla hattarafiiliksissä kaikesta vauvaan liittyvästä. Jo siitä olin aika pahoillani, että plussatestin tekeminen aiheutti lähinnä pelkoa (ja samaan aikaan tutut lisäilivät facebookiin kuvia omista plussatesteistään...). On vaan pitänyt hyväksyä, että oma odotus ei mene samalla kaavalla kuin useimmilla. Osaakohan sitä enää missään vaiheessa huokaista helpotuksesta ja lakata pelkäämästä?
Itse en valitettavasti vieläkään ole voinut päästää peloista. Esimerkiksi pari henkilöä kommentoivat facessa seinälleni raskaudestani ja minä "suutuin" tästä todella. Toiselle heistä olin vielä sanonut, että facessa ei sitten mitään mainintaa asiasta. Onneksi ehdin poistaa kommentit ajoissa (kai).
PoistaMutta siis, edelleenkään en pidä itsestään selvänä, että elokuun lopussa meitä olisi kolme tulossa elävänä kotiin. En kokoa syöttötuoleja valmiiksi tai laitaa hoitopöytää esille. Katsos, ettei niitä pahimmassa tapauksessa tarvitse purkaa...
Toki suurimman osan ajasta yritän uskoa siihen, että kaikki menee hyvin loppuun asti, mutta silti...
Olen välillä ajatellut, että jos/KUN saan tämän hengissä elämääni, niin ehkä toisen kohdalla en enää pelkää niin kovasti. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ne pelot alkavat siinä vaiheessa, kun vauvan kanssa astutaan kotiin.
Vaikka itsellä ei ole taustalla tuollaisia kokemuksia, niin alkuraskauden vaikeus ja leikkaus kans toi ultriin inhottavan kaiun ja aina pelottaa mennä, ne minuutit tuntuvat niin pitkiltä...
VastaaPoistaOlen tuota doppleria miettinyt myös, mutta en ole uskaltanut hankkia, nyt alkoi taas tekemään kovasti mieli kun luin kirjoituksesi.. Ehkä sitten nt ultran jälkeen tämäkin :)